Pieni hiiritarina.
Kevennykseksi tähän varsin mainostusvaltaiseen blogiini kerron pienen hiiritarinan. Tämä tapahtui jo vuosia sitten, mutta muistui mieleeni tänään, kun muistelin kaikkea ihmeellistä, mitä eläinten kanssa on matkan varrella sattunut.
Oli synkkä ja myrskyinen syksy yö. Hiiret rapistelivat nurkissa ja lopulta hiirenloukku napsahti. Aamulla otin hiiren loukusta ja huomasin sen olevan luultavasti emohiiri. Puolilta päivin, tullessani päiväkahville, ihana edesmennyt Mokka koirani, tuli ovella vastaan häntä heiluen, ja selvästikkin yritti kertoa jotain tärkeää asiaa. Keittiössä asia selvisi, viisi heiveröistä ,lähes läpikuultavaa hiirenpoikasta kurkisteli jääkaapin takaa. Se siis oli emohiiri, ja nyt poikasilla oli nälkä...
Hiirilapset olivat kauniita, kuin pienet korut. Vaalea beige karva, vaaleanpunaiset korvat ja pienen pienet, pikimustat silmät ja kuono. Ajattelin, että eiväthän nuo pöydille pääse, ruokin ne isommiksi ja vien sitten talliin. Voipaperin päälle sulatejuustoa ja siihen pikkuhiiret vieretysten syömään.
En olisi ikinä uskonut mikä hupi noista pienistä hiirenpojista minulle tulikaan pariksi viikkoa. Yksi kuoli ja haudattiin tulitikkurasiassa, mutta muut neljä, voi sitä menoa. Parissa päivässä jalat voimistuivat, ja aina keittiöön tullessani neljä hiirenpoikasta vilisti jääkaapin takaa ruuan kerjäykseen. Sulatejuustoa ja koiranruokaa tarjoiltiin ja vähän kaurahiutaleita. Alkuun reviiriksi riitti keittiö. Kerran kuulin outoa kolinaa,keittiössä meni alumiininen marjapiirakanvuoka pitkin lattioita, no hiirihän se sieltä alta löytyi, ei päässyt omin voimin pois.
Pian hiiret tulivat perässäni pirttiinkin. Ne leikkivät kuin koiranpennut tai kissanpennut hippaa ja painivat keskenään. Yksi oli sinnikäs kiipeilyn opettelija, kiipesi tuolinjalkaa muutaman sentin ja muksahti alas. Se taisi olla myös se joka oppi kerjäämään ruokaa niin ,että kiipesi villasukkani päälle ja napitti suoraan silmiin. Kun väsy tuli ne menivät jälleen jääkaapin taakse nukkumaan.
Parin viikon päästä poikaset olivatkin jo niin isoja, että asuminen keittiössäni ei ollut enää hyvä idea. Siirsin ne talliin, missä ruokin niitä vielä kauranjyvillä. Kevään tullen hiiriä ei enää näkynyt, olivat varmaan muuttaneet pellolle tai metsään, tai tulleet syödyiksi, mietin. Mutta syksyllä tallin käytävällä vilahti ruskea hiiri. Pian se tulikin kerjäämään ruokaa suoraan silmiini tuijottaen. Annoin leipäpalan ja se katosi, vei varmaan poikasilleen tuliaisen.